Mä lähin äkkii Pandoralta edes hyvästelemättä. Juoksin katuu pitkin ajattelematta mitään muuta ku kotii ja mitä siel tapahtu. Lopulta mä tulin meijän talon luo, juoksin portista sisään ja paiskasin etuoven auki. Mun katse osu heti mutsiin. Se makas keittiön lattialla kasvot ihan veressä. "Mutsi! MUTSI! Herää!" mä kiljuin ja pyyhin kyyneleitä, jotka pyrki mun silmiin.

Mä sain mutsin virkoomaan, ja se katto mua niin ku mä olisin joku vitun murhaaja. "Angel!" se huudahti ja mä kuulin kuinka sen sydän hakkas. "Mä luulin, että sä oot se... se..." Mä keskeytin. "Mitä tääl tapahtu? Miks sä soitit? Ja miks puhelu katkes?" Mutsi veti syvään henkee ja alotti.

"Mä... Mä en tiiä tarkkaan, mitä tapahtu. Mä vaan... Kuulin jotain ääniä yläkerrasta, vaikka en ollut päästänyt ketään sisään, ja mä soitin sulle, mut sit se joku hyökkäs mun kimppuun ja katkas puhelun. Se löi mut tajuttomaks." Mutsi näytti siltä, että se pillahtaa kohta itkuun. Mä kysyin väliin "Näitsä sen kasvoja? Tai tunnistitko ääntä?" "En, sillä oli joku huppu päässä eikä sen ääni ollu tuttu, mut se kuulosti joltain sun ikäiseltä tai vähän vanhemmalta pojalta. Ja se huuteli yläkerrassa sua." mutsi vastas, ja sit se teki jotain, mitä se ei ollu tehny neljään vuoteen.

Se halas mua. "A-anteeks ku mä oon näin huono äiti." se nyyhkytti ja rutisti mua. "Mä oon tehny ihan kamalasti sua kohtaan. Anna anteeks, Angel. Anna anteeks." Mä en ollu valmis antamaan vielä anteeks. Mä en vastannu mitään. Kun se irrotti mut, mä sanoin karheella äänellä "Mun pitää mennä tekemään läksyt..." Se jäi kattomaan mun perään tosi surkeen näkösenä, silmät punasena ja meikit sekä haavat pitkin kasvoja.

Mä menin mun omaan huoneeseen ja istuin sängyn laidalle. Kuka oli voinu tunkeutuu meijän taloon? Ja - kun mä aattelin sitä, mun iho meni kananlihalle - kuka oli ettiny mua? Se oli varmasti joku meijän koulusta... Mut mä en tajunnu, kuka halus tehä mulle jotain. Tai jos se halus multa sitä, mulla ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Yleensä kaikki kundit pyöri Pandoran ympärillä ja mielisteli sitä minkä ehti, mut mä olin aina vaan se "Pandoran yks kaveri".

Aatellessani Pandoraa, mä muistin sen finnit. Mä nousin äkkii kattomaan peilistä, ettei mulla ollu vielä finnei. Onnekseni en huomannut yhtään, ja katsellessani itseeni peilistä tajusin, etten ollut oikeastaan ruma, vaikka olin niin aina ajatellut. Olin itse asiassa aika kaunis. Mun mieleen nousi kuva itestäni koulun käytävällä, kaikki koulun söpöt kundit mun jalkojen juuressa ihan lääpällään muhun ja Pandora mun vieressä kyllästyneen näkösenä, koulun suosituimman tytön "pelkkänä kaverina". Haavekuva haihtui mielestäni, ja aloin oikeasti tehdä läksyjä: huomenna olisi taas maanantai. Olin saanut ne melkein tehtyä, kun kuulin mutsin äänen jostain huoneeni ulkopuolelta "Angel, tuletko tänne hetkeksi?"

Mä menin, ja meinasin saada shokin nähdessäni mutsin. Mutsi oli tyrehdyttänyt haavojen verenvuodon ja laittanut uuden, tosi kevyen meikin. Ja sen hiukset: se oli ilmeisesti pessy sen hiusvärin pois ja palauttanu hiustensa alkuperäsen, mustan värin. Se oli selvittänyt hiustensa takut ja nyt ne oli paljon pidemmät ja kauniisti toiselle sivulle kammattu. Toi ei oo mun mutsi, mä aattelin ja katoin sitä silmät pyöreenä. Ei voi olla.

"Angel, mä... Mä myönsin jo olleeni ihan hirveen huono äiti. Mä haluun muuttaa sen. Mä alotin tästä..." se sano ja osotti kasvojaan ja hiuksiaan, "...ja huomenna mä meen työvoimatoimistoon ettimään töitä. Ja mä etin jostain mun vanhoja, äitimäisempiä vaatteita. Ja mä haluan ottaa takaisin sen ajan, jonka mä tuhlasin juomiseen, miesten iskemiseen ja riitelyyn. " Sit sen ääni väris ja se alko itkeä. "Mä oon hirveän pahoillani, et mä tajusin tän näin myöhään. Mä haluan, että sä ymmärrät, kuinka paljon mä kadun." Mä vaan seisoin ja katoin avuttomana, kun mutsi itki, kunnes mä tajusin sanoo "Kyl mä ymmärrän. Susta tulee vielä maailman paras mutsi." Se hymyili surullisesti ja sanoi "Kiitos. Ja sä oot maailman paras tytär, kun oot jaksanut mun temppuiluja. Ja siitä puheen ollen: nyt loppui se tupakan poltto. Olin vastuuton, kun annoin sinun viedä röökejäni. Ja sitä paitsi, mäkin lopetan. Mutta nyt täytyy rientää: pyykkejä pesemään!" Naurahdin. Mutsi ei ollut KOSKAAN pessyt pyykkejä. Palasin tekemään läksyjä selvästi iloisempana, mutta yhä pohtien, kuka murtautui meille.

Kello alkoi näyttää kuutta, joten päätin haukata jääkaapista jotain kurnivaan vatsaani. Kun tulin keittiöön, näin mutsin leikkuulaudan ääressä. "Mitä sä teet?" mä kysyin aidosti hämmästyneenä. "Laitan ruokaa, etkö näe?" se naurahti ja pyysi mua istumaan pöytään. Tottelin, vaikka - mutsin ruuanlaittotaidot tuntien - uskoin saavani odottaa vielä kauan ruuan tuloa.

Mutta ruoka tulikin ajallaan. Syödessämme lihavoileipiä mutsi jutteli mulle kaikkee sen kouluajoista ja kyseli mun omasta koulunkäynnistä. Sit se sano "Muista, jos jokin painaa mieltäsi, mulle voi aina kertoo." Mä lupasin muistaa sen, sillä musta tuntu, et mulle tulee tapahtumaan aika paljon kaikkea lähiaikoina. Enkä ollut väärässä.

Syötyäni kiitin ruuasta mutsii, joka melkein säteili tyytyväisyydestä, ja painuin takaisin huoneeseeni. Tekstasin vähän aikaa Pandoralle, mutta kun sen vastaukset alko olla "Niin", "Joo" ja "Aha", päätin lopettaa suosiolla. Hautauduin peiton alle lämpimään ja koetin saada unen päästä kiinni, mutta mulla oli outo tunne, et joku tarkkaili mua.

Mut miks kukaa sellast tekis?